Residenssijakso Materassa ja aiheen äärelle asettuminen

Vietin Italialiassa Materan taiteilijaresidenssissä maaliskuun. Matera on UNESCON suojelukohde, yksi maailman vanhimmista kaupungeista, jossa on asuttu luolissa jo 10 000 vuotta sitten. Residenssijakson aikana uppouduin yhteen taidehistorian ehkä koskettavimmista ja monitasoisimmista aiheista: Marian ja Jeesuksen väliseen vuorovaikutukseen. Kuukauden aikana kuvaspaikkoja Materan lisäksi olivat Otranto, Altamura, Bari, Monopoli, Poligano al Mare ja Firenze. Taideaarteita näiden kaupunkien kirkoista ja taidemuseoista todellakin löytyi. Kuvasin 120 erilaista tulkintaa tästä teemasta – hetkiä, katseita, eleitä, hiljaisuutta ja läheisyyttä, jotka ovat toistuneet vuosisatojen ajan taiteessa, mutta näyttäytyvät aina hieman eri tavoin. 

Materiaalin äärellä: valinnan ja tunnistamisen prosessi

Kotiin palattuani aloitin materiaalin läpikäynnin. Se oli hidas ja intensiivinen prosessi. Kuvien joukosta alkoi vähitellen erottua kokonaisuus, joka puhutteli minua erityisellä tavalla. Päädyin tulostamaan 30 kuvaa – ne, joissa jokin oli erityisen läsnä, vaikeasti selitettävällä tavalla totta.

Levitin kuvat ateljeen lattialle. Se hetki pysäytti. Kun näin ne kaikki yhtä aikaa A4-kokoisina, rinnakkain jotain tapahtui. Tunnelataus oli valtava. Kuvien välinen dialogi voimistui, yksittäiset teokset alkoivat puhua toisilleen – ja minulle. Yhtäkkiä kyyneleet nousivat silmiin, ja aloin itkeä. En osannut heti sanoittaa miksi. Ehkä kyse oli jonkinlaisesta tunnekuormituksesta, ehkä tunnistin niissä jotain hyvin inhimillistä, haurasta ja universaalia. Ehkä näin niiden kautta myös itseni.

Työstämisen suunta: kohti suurempaa ja fyysisempää

Olin jo aiemmin ajatellut jatkaa työskentelyä niin sanotulla ”sottaasitekniikalla”, mutta nyt ajatus sai uuden merkityksen. Halusin siirtää nämä kokemukset suurempaan kokoon – tehdä niistä fyysisempiä, käsinkosketeltavampia. Aloin valmistella ”sottaasi”-pohjia. Levitin runsaasti maalia pohjille ja sitten peitin muovilla. Yön yli kuivuttuaan ne avautuvat arvoituksina, joista pyrin löytämään oleellisen.

Minua kiehtoo erityisesti ajan jättämä jälki: kuluneisuus, halkeamat, puuttuvat pinnat, laastin mureneminen. Ne eivät ole vain vaurioita, vaan osa teoksen elämää. Haluan tuoda nämä elementit mukaan omiin tulkintoihini – en kopioimalla alkuperäisiä teoksia, vaan löytämällä maalauspohjista kuvaston inspiroimana jotain uutta. Jotain, jossa historia ja nykyhetki kohtaavat.

Tunne työn keskiössä

Työskentelyni keskiössä eivät ole muodolliset yksityiskohdat, vaan tunne. Katseet, kosketus, etäisyys ja läheisyys – ne pienet, mutta ratkaisevat hetket, joissa merkitys syntyy. En pyri toistamaan, vaan ymmärtämään ja tulkitsemaan.

Ehkä lopulta kyse ei olekaan vain Mariasta ja Jeesuksesta. Ehkä kyse on ihmisten välisestä suhteesta ylipäätään – rakkaudesta, huolenpidosta, menetyksestä ja yhteydestä. Ja siitä, miten nämä teemat kulkevat ajassa, muuttuvat, mutta eivät koskaan katoa.

Marian kuvasto taiteen historiassa

Neitsyt Marian kuva kulkee maalaustaiteen historiassa kuin hiljainen punainen lanka – mutta se ei ole koskaan täysin sama. Jokainen aikakausi, jokainen taiteilija ja jokainen katse muuttaa sitä hieman. Ehkä juuri siksi Marian ja äitiyden kuvasto tuntuu edelleen niin voimakkaalta: se ei ole vain uskonnollinen aihe, vaan peili, johon heijastuu käsityksemme ihmisyydestä.

Pyhä ja etäinen äiti

Varhaisissa kuvissa Maria näyttäytyy lähes koskemattomana. Hän istuu arvokkaana, etäisenä, lähes ajattomana hahmona – enemmän symbolina kuin ihmisenä. Näissä kuvissa äitiys ei ole vielä kokemuksellista, vaan pyhää järjestystä. Lapsi on läsnä, mutta heidän välillään ei juuri ole vuorovaikutusta. Katse ei kohtaa. Kosketus ei tunnu.

Inhimillisyyden esiinmarssi

Sitten jokin muuttuu.
Renessanssin myötä Maria astuu lähemmäs. Kuvissa näkyy yhä enemmän tunnistettavia, inhimillisiä hetkiä: katseita, kosketuksia ja läheisyyttä. Äitiys ei ole enää vain idea – se alkaa tuntua.

Barokin tunne ja kehollisuus

Barokissa tunne tihenee entisestään. Äitiys näyttäytyy fyysisempänä, voimakkaampana ja moniulotteisempana. Maria ei ole enää pelkkä symboli, vaan nainen, joka kantaa, suojelee ja ehkä jo aavistaa menetyksen.

Menetyksen kuva: Pietà

Ja sitten on hetki, jossa kaikki tiivistyy.
Äiti pitää sylissään kuollutta lastaan. Tässä ei ole enää etäisyyttä, ei symbolista suojaa. On vain menetys. Tässä kuvassa Maria lakkaa olemasta vain Neitsyt Maria – hänestä tulee jokainen äiti.

Äitiyden tulkinnan kaari

Kun katsoo näitä kuvia rinnakkain, alkaa nähdä, miten äitiyden tulkinta siirtyy: pyhästä inhimilliseen, etäisestä intiimiin, ideasta kokemukseen.

Oma työ osana jatkumoa

Ehkä juuri tässä piilee myös aiheen voima omassa työskentelyssäni. En ole vain tarkastelemassa historiallista kuvastoa, vaan astumassa siihen jatkumoon, jossa jokainen uusi tulkinta kysyy: miltä äitiys näyttää nyt? Missä se tuntuu? Missä se särkyy?

Ja ehkä tärkeimpänä – missä kohtaa katse kohtaa.