– yhdessä luomisen ja kokemisen rajaton riemu

Vihdoin koitti se perjantai, jota olin odottanut kuin kevään ensimmäistä lämmintä tuulahdusta – päivä, jolloin rakkaat ystäväni Tina ja Sirpa saapuisivat! Aamu alkoi pienessä kaaoksessa, kuten parhaat seikkailut usein alkavat: kiirehdin bussiasemalle rinkka selässä ja kassit käsissä, täynnä kaikkea tarpeellista ja vähän tarpeetontakin, sydän jo valmiiksi hypähdellen tulevan jälleennäkemisen riemusta. Suuntana Bari – ja ennen kaikkea yhteinen viikonloppu täynnä naurua, taidetta ja yhdessäoloa.

Olimme varanneet tilavan Airbnb-asunnon aivan kaupungin sydämestä, vanhan kaupungin kupeesta, ja minä menin sinne etujoukkoina valmistelemaan vastaanottoa. Olin niin kaivannut ystäviäni, että olin jo etukäteen varoitellut rutistavani heidät littanaksi heti ovella. 

Odotellessani kävin ruokakaupassa hakemassa aamiaistarvikkeita ja pieniä herkkuja – sellaisia, joista he olivat viestitelleet Münchenin välilaskulta. Ja sitten, yhtäkkiä, he olivat siinä. Alaovella. Ja se hetki – se oli puhdasta iloa. Halauksia, naurua ja sitä tunnetta, että mikään aika tai välimatka ei oikeastaan ole ollut välissä lainkaan.

Yhdessä maalaamisesta ja piirtämisestä on tullut meille ihana traditio. Se on meidän yhteinen kielemme – tapa olla ja hengittää samaan tahtiin. Kun taiteilemme yhdessä, energisoimme ja inspiroimme toisiamme ja silloin luomisen ilo moninkertaistuu. Ja voi miten olin kaivannut sitä!

Illan hämärtyessä lähdimme vaeltelemaan Barin vanhaan kaupunkiin. Kapeat kujat, lämpimästi hohtavat valot ja meren tuoksu loivat täydellisen taustan ensimmäiselle yhteiselle illallemme. Päädyimme rantaboulevardin kalaravintolaan, jossa söimme sole-kalaa – sitä kuuluisaa “meren maukkainta litteää kalaa”. Ja kyllä, se oli juuri niin herkullista kuin luvattiin.

Ilta ei kuitenkaan päättynyt siihen. Palasimme asunnolle, levitimme pöydän päälle suojamuovin ja aloimme maalata. Värit, siveltimet  – ja ystävyys, se tekee kaikesta vähän kirkkaampaa ja rakkampaa.

Seuraava päivä oli kuin postikortista. Aurinko helli kaupunkia, ja me kuljimme pitkin katuja ja kujia ilman kiirettä, antaen sattumien johdattaa. Ja niin kävikin – eksyimme suoraan upean taidenäyttelyn avajaisiin Teatro Margheritassa. Academia de Belle Arten järjestämä näyttely oli kunnianosoitus italialaiselle elokuvalle: valtavia, häkellyttäviä kollaaseja, joissa nahka, kangas, lasi ja kierrätysmateriaalit heräsivät eloon ikonisten filmihahmojen muodossa. Astuimme sisään juuri oikealla hetkellä – ja poistuessamme ulkona odotti jo pitkä jono.

Taide inspiroi, mutta nälkä muistutti olemassaolostaan. Kiiruhdimme takaisin vanhan kaupungin sokkeloihin ravintolaan, jonka olimme löytäneet edellisenä iltana – Osteria Le Arpieen. Ilman varausta sinne ei olisi ollut mitään asiaa, mutta nyt istuimme pienessä, tunnelmallisessa ravintolassa ja nautimme suolapedillä valmistettua orataa. Pehmeän herkullista, täydellistä kalaa!

Päivä jatkui vielä piipahduksella Basilica San Nicolassa, pikkukauppojen ihastelulla – ja yhdellä impulssiostoksella: 10 taskun housut, 20 eurolla. Täydellinen löytö, tietenkin.

Illalla palasimme taas maalaamaan, ennen kuin lähdimme kokemaan lauantai-illan sykkeen Barissa. Kaupunki kuhisi elämää, ihmiset täyttivät kadut ja piazzat, ja tunnelma oli juuri sitä, mitä lomalla toivoo – elävää, kevyttä ja huumaavaa.

Junalla Monopoliin

Seuraavana aamuna suuntasimme junalla Monopoliin. Puolen tunnin matka tuntui melkein liian helpolta – ja pian olimmekin jo uudessa, hurmaavassa kaupungissa. Asuntomme vanhassa kaupungissa oli kuin pieni luola: sokkeloinen, viileä ja täynnä historiaa.

Majoittajamme oli vihjannut, että illalla “sytytellään tulia”. Ja todellakin – jokaisella piazzalla oli pieniä kokkoja, musiikkia ja juhlahumua. Falo de San Giuseppe oli jotain aivan muuta kuin olimme kuvitelleet. Kaikki olivat liikkeellä: lapset, vanhukset, koirat – eikä humalaisia näkynyt missään. Tunnelma oli lämmin, yhteisöllinen ja iloinen.

Ja sitten – rumpuryhmä.

Kuulimme sen ensin kaukaa. Matala, sykkivä rytmi, joka tuntui enemmän kehossa kuin korvissa. Lähdimme seuraamaan ääntä, ja pian näimme heidät: parikymmentä soittajaa, jotka kulkivat jonossa, rytmiä takoen. Se oli hypnoottista. Se oli fyysistä. Se oli jotain, mitä ei voi selittää – vain kokea.

Seurasimme heitä suurelle piazzalle, missä esitys laajeni ja voimistui. Rytmi kulki läpi kehon, suoraan sieluun asti. Se hetki jäi meihin pysyvästi.

Sen jälkeen muu musiikki tuntui hetken aikaa vaimealta – mutta ilta ei ollut vielä ohi. Löysimme tiemme rantadiskoon, jossa tanssimme itsemme hikeen.  Seuraavalla piazzalla rumpujen ja kitaran säestyksellä laulava solisti sai koko piazzan laulamaan ja tanssimaan kanssaan. Ja me mukana, tietenkin.

Siinä hetkessä, ystävien ympäröimänä, musiikin ja valojen keskellä, tuntui siltä, että maailma oli juuri siinä – täydellisenä, elävänä ja meidän.

La forza dell’amicizia – la gioia infinita del creare e vivere insieme

Finalmente arrivò quel venerdì che avevo aspettato come la prima tiepida brezza di primavera – il giorno in cui le mie care amiche Tina e Sirpa sarebbero arrivate! La mattina iniziò con un piccolo caos, come spesso accade nelle migliori avventure: mi affrettai verso la stazione degli autobus con lo zaino in spalla e le borse tra le mani, piena di tutto il necessario e anche di qualcosa di superfluo, con il cuore già che saltellava per la gioia del nostro imminente incontro. Destinazione Bari – e soprattutto un fine settimana insieme, pieno di risate, arte e condivisione.

Avevamo prenotato un ampio appartamento Airbnb proprio nel cuore della città, vicino al centro storico, e io arrivai per prima per preparare l’accoglienza. Sentivo così tanto la mancanza delle mie amiche che avevo già avvertito che le avrei stritolate appena varcata la porta!

Nell’attesa andai a fare la spesa per prendere il necessario per la colazione e qualche piccolo sfizio – proprio quelli che mi avevano scritto di desiderare durante lo scalo a Monaco. E poi, all’improvviso, eccole lì. Sotto il portone. E quel momento – pura gioia. Abbracci, risate e quella sensazione che il tempo e la distanza non fossero mai davvero esistiti.

Dipingere e disegnare insieme è diventata per noi una splendida tradizione. È il nostro linguaggio comune – un modo di essere e respirare allo stesso ritmo. Quando creiamo insieme, ci energizziamo e ci ispiriamo a vicenda, e la gioia del creare si moltiplica. E quanto mi era mancato tutto questo!

Al calare della sera uscimmo a passeggiare nel centro storico di Bari. I vicoli stretti, le luci calde e il profumo del mare creavano lo scenario perfetto per la nostra prima serata insieme. Finimmo in un ristorante di pesce sul lungomare, dove mangiammo la sogliola – la famosa “più gustosa tra i pesci piatti del mare”. E sì, era deliziosa proprio come promesso.

Ma la serata non finì lì. Tornammo all’appartamento, coprimmo il tavolo con la plastica protettiva e iniziammo a dipingere. Colori, pennelli – e l’amicizia, che rende tutto un po’ più luminoso e prezioso.

Il giorno successivo sembrava uscito da una cartolina. Il sole accarezzava la città e noi vagavamo senza fretta per strade e vicoli, lasciandoci guidare dal caso. E infatti – finimmo proprio all’inaugurazione di una splendida mostra al Teatro Margherita. Organizzata dall’Accademia di Belle Arti, era un omaggio al cinema italiano: enormi collage sorprendenti, realizzati con pelle, stoffa, vetro e materiali di recupero, che davano vita a figure iconiche del mondo del cinema. Entrammo al momento perfetto – e quando uscimmo, fuori c’era già una lunga fila.

L’arte ispira, ma la fame si fece sentire. Ci affrettammo tra i vicoli del centro storico verso il ristorante scoperto la sera prima – Osteria Le Arpie. Senza prenotazione sarebbe stato impossibile entrare, ma ora eravamo lì, sedute in un ambiente piccolo e accogliente, a gustare un’orata cotta su letto di sale. Morbida, deliziosa – semplicemente perfetta!

La giornata proseguì con una visita alla Basilica di San Nicola, qualche occhiata alle botteghe locali – e un acquisto impulsivo: pantaloni con dieci tasche a 20 euro. Un affare perfetto, ovviamente.

La sera tornammo ancora a dipingere, prima di uscire a vivere l’energia del sabato sera a Bari. La città brulicava di vita, le strade e le piazze erano piene di gente, e l’atmosfera era esattamente quella che si desidera in vacanza – viva, leggera e inebriante.

La mattina seguente prendemmo il treno per Monopoli. Il viaggio di mezz’ora fu quasi troppo facile – e presto ci ritrovammo in una nuova città affascinante. Il nostro alloggio nel centro storico sembrava una piccola grotta: tortuoso, fresco e pieno di storia.

Il nostro host ci aveva accennato che la sera “si sarebbero accesi dei fuochi”. E infatti – in ogni piazza c’erano piccoli falò, musica e atmosfera di festa. Il Falò di San Giuseppe era qualcosa di completamente diverso da ciò che immaginavamo. Tutti erano in giro: bambini, anziani, cani – e nemmeno un ubriaco in vista. L’atmosfera era calda, comunitaria e gioiosa.

E poi – il gruppo di percussionisti.

Lo sentimmo da lontano. Un ritmo basso e pulsante, che si percepiva più nel corpo che nelle orecchie. Ci avvicinammo, e presto li vedemmo: una ventina di suonatori in fila, intenti a creare ritmi ipnotici. Era qualcosa di fisico. Di quasi magico. Qualcosa che non si può spiegare – solo vivere.

Li seguimmo fino a una grande piazza, dove la performance si ampliò e si intensificò. Il ritmo attraversava il corpo, arrivava dritto all’anima. Quel momento è rimasto con noi.

Dopo di quello, per un attimo, il resto della musica sembrava quasi sbiadito – ma la serata non era finita. Finimmo in una discoteca sul mare, dove ballammo fino a sudare. In un’altra piazza, un cantante accompagnato da tamburi e chitarra fece cantare e ballare tutti. E noi con loro, naturalmente.

In quel momento, circondate dalle amiche, tra musica e luci, sembrava che il mondo fosse tutto lì – perfetto, vivo e nostro.