Kyllä luit oikein: Firenzeen.
Alun perin minun piti palata takaisin sateiseen Materaan. Kaikki oli suunniteltu valmiiksi – ainakin teoriassa. Käytännössä matka muuttui kuitenkin pieneksi seikkailuksi: kulkuneuvoja peruuntui, reitit kiemurtelivat, ja lopulta löysin itseni Leccen junasta (Maglian kautta). Siinä vaiheessa olin jo valmis mihin tahansa.
Ja sitten tuli hetki, joka muutti kaiken.
Huomasin sattumalta, että sama juna jatkaa Firenzeen asti. Siis Firenzeen! En empinyt pitkään – ostin lisälipun saman tien. Perään vielä paluulippu Bariin, koska edes spontaanius tarvitsee jonkinlaisen suunnan. Seuraava etappi: majoitus.
Kaikki sujui yllättävän hyvin siihen asti, kunnes hotelli kysyi saapumisaikaani ja henkilöllisyystodistusta. Vastasin reippaasti: kello 21.00. Sitten iski todellisuus. Passi oli jäänyt Materaan. Totta kai.
Pieni paniikki.
Pelastukseksi kaivoin koneeltani kuvan henkilökortista ja lähetin sen, selittäen että kyseessä on EU:n virallinen ID. Lähetysnappia painaessani huomasin toisen pikku yksityiskohdan: kortti oli mennyt vanhaksi kaksi vuotta sitten.
Siinä vaiheessa ehdin jo miettiä varasuunnitelmaa, viestiä Robille Kråkön suuntaan ottaa kuva voimassa olevasta kortista, mutta onneksi majoittajalta tuli pian vastaus: tervetuloa – ja ovikoodit.
Selvisin.
Hotelli oli vain neljän minuutin kävelymatkan päässä asemalta. Astelin sinne iloisena, menin suihkuun ja annoin kuuden tunnin junamatkan huuhtoutua pois. Olin Firenzessä.
Ja kaikki tuntui yhtäkkiä kevyeltä.
Maanantai – kirkkoja, valoa ja kiitollisuutta
Maanantai tarkoitti yhtä asiaa: museot kiinni. Myös Uffizi.
Mutta Firenze ei jätä pulaan.
Aloitin Santa Maria Novellasta – kirkosta, joka veti hiljaiseksi. Freskoja, maalauksia, historiaa kerros kerrokselta. Kauneus oli lähes liikaa. Tuntui, että kyyneleet valuivat poskille ihan itsestään. Jokin syvä kiitollisuus tästä kaikesta – matkasta, sattumista, siitä että olin juuri tässä.
Aurinko paistoi, lämpötila kipusi kahteenkymmeneen asteeseen, ja Materan sade tuntui kaukaiselta muistolta.
Kävin myös kurkkaamassa firenzeläistä taidekoulua – ihan varmuuden vuoksi, jos joskus palaisin tänne kurssille ystävien kanssa. Paikka vaikutti lupaavalta.
Sitten Arno.
Ponte Vecchio.
Ja juuri kun ajattelin, ettei päivä voisi enää yllättää, törmäsin Mark Rothkon näyttelyyn. Sukelsin sisään.
Näyttely oli matka taiteilijan kehitykseen: surrealistisista piirroksista kohti yhä pelkistetympiä, värin ja tilan täyttämiä pintoja. Opin, että Rothkon teoksia pitäisi katsoa läheltä – melkein upota niihin. Ja niin tein. Värit eivät olleet vain nähtäviä, vaan koettavia.
Jatkoin kävelyä pitkin Arnoa, kunnes silmiini osui ilmoitus: kolmen tenorin konsertti. Tietenkin ostin lipun.
Koska miksi ei.
Ilta kukkulalla
Lähdin vielä joen toiselle puolelle, “toispuol jokkee”, kohti kukkulaa, josta avautuu näkymä koko Firenzeen. Auringonlasku värjäsi kaupungin kultaiseksi. Turisteja oli ehkä liikaa, mutta maisema oli upea.
En jäänyt ihan pimeään asti. Paluumatkalla pysähdyin oluelle ja söin Piazza Santa Maria Novellalla – melkein kotiovella.
Illalla pää surisi ja silmissä vilisi taide.
Askeleita kertyi 24 000.
Tiistai – Uffizi ja keskittymisen taito
Heräsin jo viideltä aamulla.
Tarkistin Uffizin käytännöt – hyvä että tarkistin. Audio-opas piti ladata etukäteen sovellukseen. Sitten otin esiin etukäteen suunnitellun reitin: päätin keskittyä olennaiseen.
Suoraan toiseen kerrokseen.
Botticellin Primavera.
Leonardo da Vincin Annunciation.
Michelangelon Doni Tondo.
Rafaelin Madonna of the Goldfinch.
Ja lopuksi Caravaggion Medusa ja Bacchus.
Ääniopas oli erinomainen – teokset avautuivat hiejnosti. Neljä tuntia kului kuin huomaamatta.
Vielä yksi kirkko – ja vihreä IPA
Palatessani mietin, ehtisinkö vielä Basilica di Santa Croceen. Päätin ehtiä.
Se oli… vaikuttava, mutta ehkä hieman ylimainostettu. Tosin siellä lepäsivät Michelangelo, Galileo Galilei ja Machiavelli – ei ihan tavallinen seurakunta. Medicien oma upea kappeli muistutti, ettei historia ole koskaan täysin tasa-arvoinen.
Illan kruunasi irkkupubi Santa Maria Novellan lähettyvillä, jossa juhlittiin St. Patrick’s Dayta. Tilasin IPAn.
Se oli vihreää.
Tietenkin.
Ja niin, yhdestä peruuntuneesta matkasta tuli yksi parhaista.
Firenze ei ollut suunnitelma.
Se oli sattuma.
Ja juuri siksi täydellinen.
Firenze – sinfonia di casualità, arte e piccoli momenti di panico
Hai letto bene: Firenze.
In origine avrei dovuto tornare nella piovosa Matera. Tutto era pianificato – almeno in teoria. In pratica, però, il viaggio si è trasformato in una piccola avventura: mezzi cancellati, percorsi tortuosi e, alla fine, mi sono ritrovata sul treno per Lecce (via Maglie). A quel punto ero già pronta a tutto.
E poi è arrivato il momento che ha cambiato tutto.
Ho notato per caso che lo stesso treno proseguiva fino a Firenze. Proprio Firenze! Non ho esitato: ho comprato subito un biglietto aggiuntivo. Subito dopo anche un biglietto di ritorno per Bari, perché anche la spontaneità ha bisogno di una direzione. Tappa successiva: trovare un alloggio.
Tutto è andato sorprendentemente bene finché l’hotel non mi ha chiesto l’orario di arrivo e un documento d’identità. Ho risposto con sicurezza: alle 21:00. Poi è arrivata la realtà. Il passaporto era rimasto a Matera. Naturalmente.
Piccolo momento di panico.
Per salvarmi ho recuperato dal computer la foto della carta d’identità e l’ho inviata, spiegando che si trattava di un documento ufficiale UE. Proprio mentre premevo “invia”, ho notato un piccolo dettaglio: la carta era scaduta due anni prima.
A quel punto avevo già iniziato a pensare a un piano B, magari scrivere a Rob a Kråkö per farmi mandare una foto di un documento valido. Per fortuna, però, è arrivata presto la risposta dell’alloggio: benvenuta – e i codici per entrare.
Ce l’ho fatta.
L’hotel era a soli quattro minuti a piedi dalla stazione. Ci sono arrivata con il sorriso, ho fatto una doccia e ho lasciato scivolare via le sei ore di treno. Ero a Firenze.
E all’improvviso tutto sembrava leggero.
Lunedì – chiese, luce e gratitudine
Lunedì significava una cosa sola: musei chiusi. Anche gli Uffizi.
Ma Firenze non ti lascia mai a mani vuote.
Ho iniziato da Santa Maria Novella – una chiesa che ti lascia senza parole. Affreschi, dipinti, storia stratificata. La bellezza era quasi travolgente. Sentivo le lacrime scendere da sole. Una gratitudine profonda per tutto questo – il viaggio, le coincidenze, il fatto di essere lì, proprio in quel momento.
Il sole splendeva, la temperatura saliva fino a venti gradi e la pioggia di Matera sembrava un ricordo lontano.
Sono passata anche a vedere una scuola d’arte fiorentina – nel caso un giorno tornassi qui per un corso con le amiche. Sembrava promettente.
Poi l’Arno.
Ponte Vecchio.
E proprio quando pensavo che la giornata non potesse più sorprendermi, mi sono imbattuta in una mostra di Mark Rothko. Sono entrata.
La mostra era un viaggio nell’evoluzione dell’artista: dai disegni surrealisti fino a superfici sempre più essenziali, fatte di colore e spazio. Ho imparato che le opere di Rothko vanno guardate da vicino – quasi immerse. E così ho fatto. I colori non erano solo da vedere, ma da sentire.
Ho continuato a camminare lungo l’Arno, finché ho visto un annuncio: concerto dei tre tenori. Ovviamente ho comprato il biglietto.
Perché no.
Sera sulla collina
Sono salita anche dall’altra parte del fiume, “dall’altra parte del fiume”, verso una collina da cui si apre la vista su tutta Firenze. Il tramonto ha tinto la città d’oro. Forse c’erano troppi turisti, ma il panorama era magnifico.
Non sono rimasta fino al buio completo. Tornando mi sono fermata per una birra e ho cenato in Piazza Santa Maria Novella – praticamente sotto casa.
La sera la testa ronzava e gli occhi erano pieni d’arte.
Ho fatto 24.000 passi.
Martedì – gli Uffizi e l’arte della concentrazione
Mi sono svegliata già alle cinque.
Ho controllato le istruzioni degli Uffizi – per fortuna. L’audioguida andava scaricata in anticipo sull’app. Poi ho ripreso il percorso che avevo pianificato: concentrarmi sull’essenziale.
Direttamente al secondo piano.
La Primavera di Botticelli.
L’Annunciazione di Leonardo da Vinci.
Il Doni Tondo di Michelangelo.
La Madonna del Cardellino di Raffaello.
E infine la Medusa e il Bacco di Caravaggio.
L’audioguida era eccellente – le opere si aprivano in modo meraviglioso. Quattro ore sono passate senza accorgermene.
Ancora una chiesa – e una IPA verde
Tornando mi sono chiesta se avrei fatto in tempo a vedere anche la Basilica di Santa Croce. Ho deciso di sì.
Era… impressionante, ma forse un po’ sopravvalutata. Tuttavia lì riposano Michelangelo, Galileo Galilei e Machiavelli – non proprio una compagnia qualunque. La splendida cappella dei Medici ricordava che la storia non è mai completamente equa.
La serata si è conclusa in un pub irlandese vicino a Santa Maria Novella, dove si festeggiava il St. Patrick’s Day. Ho ordinato una IPA.
Era verde.
Ovviamente.
E così, da un viaggio cancellato è nato uno dei migliori.
Firenze non era un piano.
Era un caso.
Ed è proprio per questo che era perfetto.
Materaresidency 
Leave a comment