Kello soi varttia yli viisi. Olin pakannut jo edellisenä iltana, joten aamulla vedin vain vaatteet päälle, nappasin laukun ja lähdin kohti tilaamaani taksia. Kuski, Franco, saapui ajoissa ja hurautimme bussiasemalle hyvissä ajoin. Aamu oli sumuinen ja kolea. Franco pyysi minua jäämään autoon odottamaan, kunnes bussi tulisi – kuulemma mukavampaa niin.

No, bussi tietenkin myöhästyi. Ei varsinaisesti yllättänyt. Aloin jo kuumeisesti miettiä jatkoyhteyksiäni, mutta Franco seurasi tilannetta kanssani kärsivällisesti ja varmisti lopulta, että pääsin oikeaan bussiin. Hän oli todella kohtelias vanhempi herrasmies – sellainen, joka palauttaa uskon ihmisiin.

Tarantoon ehdin onneksi ajoissa seuraavaa vaihtoa varten. Mutta sitten tapahtui jotain käsittämätöntä: koko jatkobussi teki oharit. Ei tullut ollenkaan. No show.

Taranton asemalla oli kaksi Berliinistä tullutta naista, joilla oli noin kahden ja puolen tunnin päästä lähtevään Lecceen menevään Flix-bussiin liput. Onneksi olin ladannut sovelluksen – sain nopeasti ostettua itsellenikin lipun samaan bussiin. Ja tietysti hetkeä myöhemmin tuli ilmoitus: bussi on noin 30 minuuttia myöhässä.

Viivästys antoi aikaa katsella ympärille. Päätin kävellä kapeaa hiekkatietä pitkin rannalle. Taranto on merenrantakaupunki, tunnettu sekä teollisuudesta että kalastuksesta. Ranta näytti kuitenkin surulliselta: rikkinäisiä, hylätyn näköisiä veneitä lojui siellä täällä. Yksi ainoa kalastaja istui rannalla ja perkasi simpukoita.

Tunnelmaa ei varsinaisesti kohottanut näky merestä rantautuneesta muovista. Rannalle oli ajautunut ainakin seitsemän metriä leveä kaistale pelkkää muoviroskaa. Näky oli tyrmäävä. Siinä kohtaa ajattelin, että ehkä en kuitenkaan tilaisi Tarantossa kala-annosta. Ja mieluummin en edes ajattele, kuinka paljon mikromuovia täällä päätyy lautaselle.

Odotushuoneessa juttelin Bangladeshista kotoisin olevan nuoren miehen kanssa. Hassua kyllä, hän tunsi jopa Alexander Stubbin ja tiesi Suomesta yllättävän paljon kaikenlaista.

Lopulta pääsin Lecceen menevään kaksikerroksiseen bussiin – ja vieläpä aivan eturiviin. Aurinko paistoi ja maisema avautui kuin elokuvassa: loputtomia oliivilehtoja, kukkivia peltoja ja rauhallista maaseutua. Aitiopaikka.

Lecceen saavuttuani ensimmäinen tehtävä oli tietenkin selvittää, mistä bussi Otrantoon lähtee. Tällä kertaa asemalla oli jopa toiminnassa oleva rakennus ja virkailijoita – harvinaista herkkua näillä bussiasemilla, jotka yleensä ovat lähinnä surullisia, puoliksi hylättyjä betonikolhoja.

Virkailija oli kuitenkin niin ynseä, ettei monesta yrityksestä huolimatta päästy yhteisymmärrykseen siitä, mistä bussi lähtee. Kyselin bussikuskeilta ja ihmisiltä pysäkeillä, mutta kukaan ei oikein tiennyt mitään.

Lopulta laitoin viestin Airbnb-majoittajalleni: mistä ihmeestä se bussi oikeasti lähtee? Hän vastasi onneksi heti.

Jälleen kerran Google Maps osoittautui epäluotettavaksi. Se näytti täysin väärän paikan. Majoittaja lähetti minulle koordinaatit, ja päätin ottaa taksin – oikea bussiasema oli nimittäin aivan toisella puolella kaupunkia.

Bussiasemalla kyselykierros alkoi uudestaan: mistä lähtee bussi Otrantoon? Kukaan ei tuntunut tietävän. Huomasin kaksi pysäkkiä valtatien varressa aseman vieressä ja arvuuttelin, mahtaisiko se olla jompikumpi niistä.

Laitoin taas viestin majoittajalle. Hän vastasi: Viale Giovanni Paolo II. Siitä ei kuulemma voi erehtyä – paljon busseja ja iso parkkialue.

Lähdin kävelemään tietä pitkin eteenpäin. Kilometrin verran. Ei busseja. Ei parkkialuetta. Ei mitään.

Laitoin uuden viestin: mikä katunumero?

Ja niin sain kävellä takaisin sinne mistä olin lähtenyt.

Yhtäkkiä aikaa bussin tuloon oli enää kaksi minuuttia. Aloin huidella jokaista ohiajavaa bussia – jospa joku pysähtyisi, jotta voisin edes kysyä. Ei pysähtynyt yksikään.

Pelkäsin olevani väärällä puolella tietä. Lähetin majoittajalle viestin: kumpi puoli katua?

Samalla sekunnilla, kun viesti lähti, lähestyi bussi, jonka ikkunassa luki Otranto.

Huidoin kuin viimeistä päivää. Bussi pysähtyi.

Hyppäsin kyytiin ja kysyin hengästyneenä: meneekö tämä Otrantoon? Minulla ei ole lippua, voinko maksaa täällä?

Kuski vain heilautti kättään rennosti.
— Ei kiirettä, peremmälle vaan. Otrantoon tämä menee.

Hetken päästä hän kysyi, millä pysäkillä jään pois.

Minä tietenkin taas viestiä majoittajalle: mikä pysäkki?

Hän huolestui hieman ja vastasi: Otrantossa on vain yksi pysäkki.

Siinä vaiheessa aloin itsekin epäillä, olenko oikeassa bussissa. Kysyin kuskilta uudelleen. Myöhemmin selvisi, että kuski ajoi tätä reittiä ilmeisesti ensimmäistä kertaa. Hänen vieressään istui vanhempi rouva, joka toimi oppaana ja neuvoi joka käännöksen pikkukylien kapeilla kujilla. Ja bussi todella kiemurteli kylästä kylään – ahtaita, mutkittelevia kujia pitkin. Sain upean saitstarin.

Kun lopulta jäin pois kyydistä, kuski sanoi vielä:
— Tiedätkö muuten, että se paikka mistä nousit kyytiin ei ole virallinen pysäkki. Otin sinut säälistä kyytiin. Useimmat kuskit eivät pysähdy siinä.

Niinpä tietenkin.

Google Maps näyttää mitä sattuu, paikalliset eivät aina tiedä, ja tilanteet muuttuvat jatkuvasti. Monet kulkevat omilla autoillaan eivätkä käytä julkista liikennettä, joten kukaan ei päivitä tietoja minnekään.

Kuski oli kuitenkin todella mukava. Kun yritin maksaa matkan, hän vain heilautti kättään:
— Ei tarvitse. Mukavaa päivää!

Sellainen reissu.

Majoittaja tuli ystävällisesti hakemaan minut autollaan ja toi Airbnb-asunnolle. Kiva pieni kaksio: paljon ikkunoita ja ylhäällä terassi merinäköalalla. Aikamoinen muutos luolaelämään.

Lähdin heti kävelylle katsomaan maisemia ja etsimään aamupalatarvikkeita.

Otranto on saappaan koron kulmassa sijaitseva ihana pieni kaupunki – upeine hiekkarantoineen.

Illalla söin ihanaa orataa, meriahventa. Olin jo kaivannut kalaruokia.

Seuraavana aamuna aloin miettiä sunnuntain lähtöä. Päätin tarkistaa liput jo etukäteen. Homma piti tehdä takaperin: ensin selvitin, milloin viimeinen bussi Barista Materaan lähtee.

Hups – siihen oli enää yksi paikka jäljellä.

Varasin sen heti.

Sen jälkeen etsin yhteyttä Lecce–Bari. Halusin nimittäin kokeilla paljon kehuttua rannikkoa pitkin kulkevaa junarataa. Google Maps ei sitä edes tarjonnut – vain busseja. Mutta kaivoin Googlesta rautatieyhtiön sivut esiin ja sain varattua lipun.

Viimeinen haaste oli vielä löytää kulku Otrantosta Lecceen niin, että ehtisin Lecce–Bari-junaan ja sieltä edelleen Bari–Matera-bussiin.

Vaihtoehtoja oli kaksi.

Toivottavasti ainakin toinen toimii.

Jännitys tiivistyy sunnuntain lähestyessä. Ajattelin perjantaina tehdä koeajon: bussilla Lecceen – ja samalla katsella kaupunkia, jota kutsutaan etelän Firenzeksi.

Da Matera a Otranto con i mezzi pubblici – quando un viaggio di 6 ore diventa di 11

La sveglia suonò alle cinque e un quarto. Avevo già fatto la valigia la sera prima, quindi al mattino mi vestii rapidamente, presi la borsa e uscii per raggiungere il taxi che avevo prenotato. L’autista, Franco, arrivò puntuale e partimmo verso la stazione degli autobus con largo anticipo. La mattina era fredda e nebbiosa. Franco mi chiese di restare in macchina ad aspettare finché non fosse arrivato l’autobus – disse che era più sicuro così.

Naturalmente l’autobus era in ritardo. Non fu una grande sorpresa. Cominciai già a pensare con una certa ansia alle coincidenze successive, ma Franco seguì la situazione con me con grande pazienza e alla fine si assicurò che riuscissi a salire sull’autobus giusto. Era davvero un signore anziano molto gentile – di quelli che ti fanno ritrovare fiducia nelle persone.

A Taranto arrivai per fortuna in tempo per la coincidenza successiva. Ma poi accadde qualcosa di incredibile: l’autobus successivo semplicemente non arrivò. Sparito. No show.

Alla stazione di Taranto c’erano due donne di Berlino che avevano i biglietti per un autobus Flix diretto a Lecce che sarebbe partito circa due ore e mezza dopo. Per fortuna avevo scaricato l’app e riuscii rapidamente a comprare anch’io un biglietto per lo stesso autobus. E naturalmente, poco dopo averlo acquistato, arrivò una notifica: l’autobus avrebbe avuto circa trenta minuti di ritardo.

Il ritardo mi diede il tempo di guardarmi intorno. Decisi di camminare lungo una stretta strada di sabbia fino alla spiaggia. Taranto è una città sul mare, famosa sia per l’industria sia per la pesca. La spiaggia però aveva un aspetto piuttosto triste: qua e là giacevano barche rotte e abbandonate. C’era un solo pescatore seduto sulla riva che puliva delle cozze.

L’atmosfera non migliorò quando vidi la plastica arrivata dal mare. Sulla spiaggia si era accumulata una striscia larga almeno sette metri fatta quasi interamente di rifiuti di plastica. Era una vista sconvolgente. In quel momento pensai che forse non avrei ordinato un piatto di pesce a Taranto. E preferivo non pensare nemmeno alla quantità di microplastiche che finiscono nei piatti.

Nella sala d’attesa parlai con un giovane del Bangladesh. Stranamente conosceva persino Alexander Stubb e sapeva parecchie cose sulla Finlandia.

Alla fine salii sull’autobus a due piani per Lecce – e per di più ottenni un posto proprio nella prima fila. Il sole splendeva e il paesaggio si apriva davanti a me come in un film: interminabili uliveti, campi fioriti e tranquille campagne. Un posto in prima fila.

Arrivata a Lecce, la prima cosa da fare fu naturalmente scoprire da dove partisse l’autobus per Otranto. Questa volta alla stazione c’era persino un vero edificio con degli impiegati – una rarità per queste stazioni degli autobus, che di solito sono edifici di cemento piuttosto tristi e semiabbandonati.

L’impiegato però era così scortese che, nonostante diversi tentativi, non riuscimmo a capirci su dove partisse l’autobus. Chiesi agli autisti e alle persone alle fermate, ma nessuno sembrava sapere niente.

Alla fine mandai un messaggio al mio host di Airbnb: da dove diavolo parte davvero questo autobus? Per fortuna rispose subito.

Ancora una volta Google Maps si dimostrò inaffidabile: indicava completamente il posto sbagliato. L’host mi inviò le coordinate e decisi di prendere un taxi, perché la vera stazione degli autobus era dall’altra parte della città.

Alla stazione ricominciai il giro di domande: da dove parte l’autobus per Otranto? Nessuno sembrava saperlo. Notai due fermate lungo la strada principale accanto alla stazione e mi chiesi se potesse essere una di quelle.

Scrissi di nuovo all’host. Mi rispose: Viale Giovanni Paolo II. Disse che era impossibile sbagliarsi – molti autobus e un grande parcheggio.

Cominciai a camminare lungo la strada. Un chilometro circa. Niente autobus. Nessun parcheggio. Nulla.

Scrissi di nuovo: quale numero civico?

Così dovetti tornare indietro fino al punto da cui ero partita.

All’improvviso mancavano solo due minuti all’arrivo dell’autobus. Cominciai a fare cenni a tutti gli autobus che passavano – magari qualcuno si sarebbe fermato e avrei potuto almeno chiedere. Ma nessuno si fermò.

Temevo di essere dal lato sbagliato della strada. Mandai un messaggio all’host: da quale lato della strada?

Proprio nello stesso istante in cui inviai il messaggio, arrivò un autobus con la scritta Otranto sul parabrezza.

Agitai le braccia disperatamente. L’autobus si fermò.

Salii a bordo e chiesi, un po’ senza fiato: questo va a Otranto? Non ho il biglietto, posso pagare qui?

L’autista fece solo un gesto con la mano in modo rilassato.
— Nessuna fretta, vieni pure. Questo autobus va a Otranto.

Dopo un po’ mi chiese a quale fermata sarei scesa.

Io naturalmente scrissi di nuovo all’host: quale fermata?

Lui si preoccupò un po’ e rispose: a Otranto c’è in realtà una sola fermata.

A quel punto cominciai anch’io a chiedermi se fossi davvero sull’autobus giusto. Lo chiesi di nuovo all’autista. Più tardi si scoprì che l’autista stava probabilmente guidando quella linea per la prima volta. Accanto a lui c’era una signora più anziana che faceva da guida e gli indicava ogni svolta nei piccoli paesi con le stradine strette. E infatti l’autobus serpeggiava davvero di villaggio in villaggio, tra vicoli stretti e tortuosi.

Quando alla fine scesi dall’autobus, l’autista mi disse ancora:
— Sai che il posto dove sei salita non è una fermata ufficiale? Ti ho fatto salire per compassione. La maggior parte degli autisti non si ferma lì.

Ecco.

Google Maps mostra quello che capita, la gente del posto non sempre sa le cose e le situazioni cambiano continuamente. Molti si muovono con la propria auto ed evitano i mezzi pubblici, quindi nessuno aggiorna le informazioni.

L’autista però era davvero gentile. Quando cercai di pagare il viaggio, fece solo un gesto con la mano:
— Non serve. Buona giornata!

Che viaggio.

Il mio host venne gentilmente a prendermi con la sua macchina e mi portò all’appartamento Airbnb. Un bel piccolo bilocale: molte finestre e sopra una terrazza con vista sul mare. Un bel cambiamento rispetto alla precedente vita “in grotta”.

Uscii subito a fare una passeggiata per guardare i dintorni e cercare qualcosa per la colazione.

Otranto, proprio nel tacco dello stivale italiano, è una cittadina davvero incantevole – con splendide spiagge di sabbia.

La sera mangiai una deliziosa orata. Avevo proprio voglia di un buon piatto di pesce.

La mattina dopo cominciai a pensare alla partenza di domenica e decisi di controllare i biglietti già in anticipo. Dovevo fare il tutto un po’ al contrario: prima verificai a che ora partiva l’ultimo autobus da Bari per Matera.

Ops – rimaneva solo un posto.

Lo prenotai subito.

Poi cercai il collegamento Lecce–Bari. Volevo infatti provare la famosa ferrovia che corre lungo la costa. Google Maps non la mostrava affatto, proponeva solo autobus. Ma cercai su internet “treno Lecce Bari”, trovai il sito della compagnia ferroviaria e riuscii a prenotare il biglietto.

L’ultima sfida era trovare un mezzo da Otranto a Lecce, in modo da arrivare in tempo al treno Lecce–Bari e poi all’autobus Bari–Matera.

Le possibilità erano due.

Speriamo che almeno una funzioni.

La tensione aumenterà con l’avvicinarsi di domenica. Venerdì pensavo di fare una prova generale: andare a Lecce in autobus e allo stesso tempo visitare la città che viene chiamata la “Firenze del Sud”.